3.2.2017

Työssä jaksamisesta

Sairaanhoitajaksi opiskellessani olin huvittavan stereotyyppinen sisar-hento-valkoinen idealistisin ja kaikkivoipaisin ajatuksin varustettuna. Nuori ja naiivi siis. Hoitotyön ja työelämän realiteetit sittemmin kitkivät lähes kaiken idealismin, kuten varmaan useimmille työelämään siirtyville nuorille käy - eikä se ole pelkästään huono asia. Sairaanhoitajana työskentelemäni kuukaudet olivat elämäni opettavaisimpia. Opin paitsi kaikenlaista hoitotyöstä ja sairaalaorganisaatiosta, myös itsestäni ja omista rajoistani. Opin sen, että kestän ja jaksan yllättävän paljon, mutta myös sen, ettei ihminen jaksa ihan mitä tahansa.

Hoitotyö on sekä henkisesti että fyysisesti raskasta. Kaikki se potilaan lähellä oleminen, tukeminen, tunnemyrskyjen ja muiden luonnollisten reaktioiden vastaanottaminen. Se kuuluu hoitajan työhön ja se on täysin yksipuolista. Vaikka potilaan suusta tulisi minkälaista tekstiä, hoitotyön ammattilaisena siihen ei voi lähteä mukaan. Vastavuoroisissa ihmissuhteissa tilanne on aivan eri, kun voidaan vuorotellen päästellä höyryjä. Mutta potilas-ammattilaissuhde on aivan omaa luokkaansa.




Jos en olisi jo tutustunut työelämään tai opiskellut jo yhtä tutkintoa, todennäköisesti olisin yhtä kirkasotsainen idealisti kuin olin seitsemisen vuotta sitten. Minulla olisi kutsumus. Tavallaan minulla myös nykyään onkin, mutta toisaalta ei. Kun jokin asia on kutsumus, omassa mielessäni siihen sisältyy oletus omistautumisesta. Tämän verran työelämää kokeneena ja elämää nähneenä en voi sanoa, että haluaisin omistautua työlleni täysin, ehei. Minä haluan, että työ on työtä; palkitsevaa ja merkityksellistä työtä. Mutta haluan myös, ettei työ ole koko elämä. Olen kuitenkin päätynyt alalle, jossa ollaan tekemisissä todella isojen asioiden kanssa: terveyden, sairauden, elämän ja kuoleman. Ala sisältää elämän koko kirjon, ja kokemuksesta tiedän, että työssä kohdatut asiat voivat seurata kotiin asti. Vaikka vaikeita kokemuksia varten on työnohjaus ja debriefingit, joskus tulee vastaan asioita, joita omassa mielessään joutuu käsittelemään vielä asian virallisen käsittelyn jälkeenkin. Mutta niin on vain tehtävä, kunnes niistä asioista pääsee yli ja voi jatkaa vahvempana eteenpäin. 

On ehkä hivenen aikaista pohtia työssä jaksamista tässä vaiheessa, mutta suosittelen sitä muillekin! Terveydenhuoltoalalla työskentely vaatii ihmiseltä niin paljon, että on hyvä olla selvillä omista selviytymismetodeista. Tästä muuten kävimme hyvät keskustelut minua ohjanneen lääkärin kanssa  viime syksyn terveyskeskuspäivillä. Tärkeimpänä ohjeena työssä jaksamiseen hän totesi, että pitää tunnistaa omat rajansa ja pitää niistä kiinni. Potilaita ja hoidettavia asioita riittäisi loputtomiin, mutta määräänsä enempään ei paraskaan ammattilainen pysty. Tähän törmäsin jo sairaanhoitajana, ja tulen hyvin todennäköisesti törmäämään myös lääkärinä.




Suurin osa meistä hakeutuu ammattiin tietyn mielikuvan perusteella, ja mistäpä sitä faktatietoa useimmilla olisikaan. Ainakin itse olen sortunut myös tulevan ammattini idealisointiin. Vaikka kuinka kyseessä on unelma-ammatti, tosiasiahan on, ettei mikään työ ole yhtä päivänpaistetta päivästä toiseen. Eteen tulee varmasti mahtavia päiviä, mutta voi tulla myös todella vaikeita päiviä. Mutta niin kauan kuin ollaan positiivisen puolella, kaikki on ihan hyvin.

On kyllä hauska nähdä, millainen lääkäri minusta loppujen lopuksi tulee. Siitä olen varma, että empaattisuuttani joudun suitsimaan paljon. Lääkäriyteen mielestäni kuuluu tietynlainen tunteiden hallinta. No niin, mutta taas on menty aivan asioiden edelle. Lääkisopintoja on takana huimat 1/12 ja täällä jo pohdiskelen, miten sitten lääkärinä toimin.  Aavistan kuitenkin jo nyt, että opiskeluaika sujahtaa varkain, joten parempi aloittaa ajoissa! Opinnot kasvattavat minua varmasti, joten voin sitten myöhemmin vertailla, mihin suuntaan ajatukseni ovat liikahtaneet :)

Näiden pohdintojen myötä rentouttavaa viikonloppua kaikille! Itselläni viikonlopun ohjelmassa on lähinnä anatomian kertailua ja poikkileikkeiden pohdintaa...

2 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa! Vaikken itse ole hoitoalalla ollutkaan, työelämä on kyllä karsinut sellaisen tietyn naiiviuden pois. Nyt kun haaveilee tuosta lekurin ammatista niin samalla kyllä tunnistaa sen, ettei myöskään tuo himoittu ammatti varmasti päivästä toiseen ole yhtä glooria ja sankaritöitä. Arjessa kyllä oppii ne työn tekemisen nurjat puolet, juurikin tuo että ihmisten reaktiot ja käytös voi olla joskus pöyristyttävääkin (varmasti hoitoalalla vielä enemmän kun kyse on terveydestä) mutta siitä huolimatta pitää pystyä toimimaan ammattimaisesti malttia menettämättä. Minusta on oikein hyvän lääkärinalun merkki että tuollaisia pohtii jo heti opiskelujen alussa. Se pohdintatyö varmasti valmistaa jo tulevaisuuden varalle :) Minusta on tosi kiva lukea tällaisia pohdiskelevia kirjoituksiasi, onnistut aina katsomaan jotenkin hyvin objektiivisesti asioita, kiitos siitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi mikä kommentti, kiitos siitä :) Todellakin, tuo on se tärkein oppi työelämästä itselläkin, että jokainen työ on loppupeleissä kuitenkin aika arkista. Jep, on tullut varmaan jo selväksi, että tykkään pohdiskella kaikenlaista :D Sh-kokemukseni myötä tunnistan itsessäni piirteitä, jotka altistavat työuupumukselle ja koen tarpeelliseksi miettiä näitä asioita jo nyt, jotta sitten jaksaisin raskasta ja vaativaa työtä. Onneksi on vielä 5,5 vuotta aikaa kasvaa ammatillisesti ja muutenkin :)

      Poista

Kiva kun kommentoit ♥