31.10.2016

Viimeinen ilta

Huomenna koittaa yliopistourani ensimmäinen tentti! Jännittää ihan törkeästi, totta puhuen melkein yhtä paljon kuin ennen pääsykoetta. Aiheena on tuki- ja liikuntaelimistön anatomia eli kaikki luut, lihakset ja lihasten hermotus, kivana lisänä vielä muiden muassa ligamentit, bursat ja liikelaajuudet. Vaikka aikoinaan tuli amk:ssa opiskeltua anatomian perusasiat, tällä kurssilla mentiin aivan eri sfääreihin eikä entisistä (varsinkaan jo unohdetuista) opeista ollut paljonkaan hyötyä.




Tämän kurssin osalta tuntuu, että töitä on tehty ja paljon. Tänään vietimme kavereiden kesken vielä viimeisen anatomiankertauspäivän, vaikka tuntui, että ajatus harhaili yhdellä jos toisellakin. Tällä hetkellä kaikki yksityiskohdat tuntuvat olevan iloisena sekamelskana pääkopassa. Joka tapauksessa huomenna se on ohi!

Mutta pidemmittä puheitta palailen vielä muistiinpanojeni ääreen. Hyvänä aikomuksena on lukaista vielä tekemäni muistiinpanot ja käydä läpi muutamat tärkeät rakenteet. Tällainen ihan pikainen kuulumispostaus tähän väliin :) "Kunnollisia" postauksia on ajatuksen ja luonnoksen asteella vaikka kuinka, mutta ainakin näin tentin alla aika on ollut vähissä. Saapi nähdä, rauhoittuuko tahti tästä yhtään.

Wish me luck!

28.10.2016

Anatomiapäivitys ja muuta sälää

Ja taas on perjantai! Tämä viikko on ollut jotenkin todella hektinen. Joka illalle on ollut jotain ylimääräistä ja anatomian opiskelu on syönyt loput vapaa-ajat. Arkea hankaloittaa vielä(kin) murtunut varpaani, joka ilmoittelee itsestään kivun muodossa. Onneksi särkylääkkeet on keksitty. Tällä viikolla uskaltauduin taas jumppaankin ja ai että teki hyvää!

Kuten tässä postauksessa valitin toin esille, vielä on tehtävää anatomian suhteen ja muutenkin. Tenttiin on enää muutama päivä aikaa ja kerrattavaa on jäljellä vaikka kuinka. Kun anatomian opiskelu alkoi, tavoitteenani oli saada tentistä hyvä numero. Putosin maan pinnalle heti ensimmäisiä omatoimisia tehtäviä tehdessä, ja siitä lähtien tavoitteenani on ollut päästä tentistä läpi. Tiedän tekeväni ja tehneeni parhaani, mutta ei ihminen kuitenkaan ihan mihin tahansa kykene. Jos vain perusasiat saisin haltuun, voisin olla ihan tyytyväinen.




Pieni toivonkipinä on kuitenkin syttynyt anatomian suhteen; ehkä tästä tuleekin vielä jotakin! Olemme kavereiden kanssa tähän asti pitäneet kaksi anatomianopiskelupäivää, jolloin olemme yhdessä käyneet asioita läpi. Hauskaa, että olen tähän asti pitänyt itseäni ehdottomasti enemmän yksin- kuin ryhmäopiskelijana, mutta näin vain yhdessä opiskelu on osoittautunut kohdallani todella tehokkaaksi opiskelumetodiksi! Tässä se taas nähdään, ettei turhaan kannattaisi lokeroida itseään tietyntyyppiseksi opiskelijaksi, koska jossain toisessa tilanteessa joku muu metodi voikin toimia tosi hyvin.

Rikkonaisista öistä johtuva väsymys on verottanut viime aikoina voimia. Muksut heräilevät syystä tai toisesta vähintään pari kertaa yössä ja yleensä jään heräilyjen jälkeen valvomaan, koska en saa enää unta. Aamuisin herääminen on vaikeaa, kun ulkona on vielä pilkkopimeää. Kirkasvalolamppu onkin seuraavana ostoslistalla, jospa se helpottaisi ainakin aamuheräämisiä. Ensilumi satoi tiistaina valaisemaan maisemaa, mutta häipyi tänään vesisateiden mukana. Sekös tällaista talvi-ihmistä harmittaa! Talvea odotellessa :)

Rentouttavaa viikonloppua!

25.10.2016

Opiskelu ja äitiys

Opiskelu on kuulunut äitiyteeni ihan alusta asti, olinhan esikoisen saadessani vielä sairaanhoitajaopiskelija. Muutaman viikon ikäisen nyytin kanssa istuin ruotsin tunnilla, ja kun esikoinen oli 7 viikon ikäinen, olin seuraamassa päiväkirurgista toimenpidettä opinnäytetyöhöni liittyen. Vauva oli silloin tietysti isänsä kanssa. Äitiyslomat ovat jostain syystä olleet kohdallani tuotteliainta aikaa: AMK:n opinnäytetyön tein oikeastaan kokonaan ensimmäisellä  äitiyslomallani ja kuopuksen kohdalla luin pääsykokeisiin tunnetuin seurauksin. Vain toisen äitiyslomani ajan pelkästään "lomailin", vaikka kahden pikkuisen kanssa kotona oleminen toki työstä kävikin.

Opiskelun ja äitiyden yhdistelmä on ainakin omalla kohdallani toiminut tähän asti oikein mainiosti. Tässä tietysti suurena (suurimpana?) tekijänä on se, että lasten isä toimii tasaveroisena vanhempana ja kantaa yhtä lailla vastuuta lasten kanssa olemisesta ja arjen sujuvuudesta kuin äitikin. "Perinteisessä" naisen roolissa tuskin olisin kyennyt yhdistämään äitiyttä ja opiskelua näinkään kivuttomasti.


äitiys, lääkiksessä, perheellisenä


Äitiys (tai vanhemmuus ylipäätään) tuo haastetta opiskeluun - ja työssäkäyntiin yhtä lailla. Muutamia asioita mainitakseni lasten sairastelut, hoitokuviot ja ajankäyttö tuottavat päänvaivaa. Lapsia ei valitettavasti eikä onneksi voi ohjelmoida toimimaan tietyllä tavalla, joten vanhemmuuden ja opiskelun yhdistäminen vaatii suurta joustamista ja aina vain uusien toimintamallien opettelua. Olen huomannut, että äitiyden myötä olen oppinut melko hyväksi plan B:n, C:n ja D:n kehittelyssä :D Toisekseen on pakko priorisoida. Vaikka opiskelut kuinka pakkaisivat päälle, lasten ja perheen hyvinvointi menee silti niiden edelle. Vaikka itse olisi kuinka univelkainen ja aamulla odottaa pakollinen luento, saattaa silti joutua heräämään useita kertoja yössä kipeän lapsen kanssa. Tästä seuraa välillä kohtuutontakin stressiä ja ahdistusta, mutta kaikesta selviää. Ei aina parhaalla mahdollisella tavalla, mutta selviää kuitenkin.


lääkis, perhe, lapset


Toisaalta perhe tuo hurjasti iloa ja voimia opiskeluun. Kun aamulla ensimmäiseksi näkee vauvan leveän hymyn ja illalla lapsia peitellessään kuulee "Äiti minä lakastan sinua niin kovin", elämän ongelmat asettuvat mittasuhteisiinsa. Olen huomannut vuosien varrella, etteivät opiskelut tai työ kuormita minua enää yhtä paljon kuin aikana ennen lapsia. Kun opiskelut eivät ole ainoa "työ" elämässä, ei ole tietyllä tavalla varaa stressaantua joka ikisestä asiasta. Olen siis oppinut huolettomammaksi, mikä on omalla luonteellani pelkästään hyvä asia. Joka tapauksessa jo ajanpuutteen vuoksi on pakko päättää, mikä on tärkeää ja jättää ne vähemmän tärkeät asiat vähemmälle huomiolle. Kaikkea ei voi tehdä täysillä ainakaan tässä elämäntilanteessa, vaikka pyrkimys siihen minulla onkin!

Vanhemmuuteen, kuten jokaiseen elämäntilanteeseen, kuuluu sekä haasteita että iloja. Opiskelut vielä siihen päälle niin sirkus on valmis! Vaikka välillä tuntuu, että helpompaakin voisi olla, en silti vaihtaisi mihinkään. Olen yhtä tyytyväinen elämäntilanteeseeni kuin ikäänikin, kuten täältä voitte lukea. Itse asiassa en ole varmaan koskaan ollut näin tyytyväinen elämääni kuin nyt olen. Se on aika paljon se.

Muistakaahan, äidit ja isät, että teistä on vaikka mihin!

22.10.2016

Opiskeluahdistus

Kauanpa tämänkin fiiliksen rantautumiseen kesti! Opiskelussa inhoan eniten sitä, jos en tarkkaan tiedä, mitä pitäisi tehdä ja milloin. Hirveästi kaikkea pientä muistettavaa ja aikatauluja. Ääh. Mihin on kadonnut se mestariorganisoija, joka suorastaan rakasti aikataulutusta ja edistymisen seurantaa? Taidan silti olla enemmän yhteen asiaan kerrallaan keskittyvä kuin multitaskaaja, niin trendikästä kuin se nykyään onkin. Eihän meillä edes mene päällekkäin kovin montaa kurssia, mutta niin vain pieni pääni on pyörällä jo näistäkin.


lääkis, anatomia, opiskelu, ahdistus


Anatomia aiheuttaa eniten päänvaivaa niin kuin luultavasti useimmille kurssilaisilleni. Aika käy vähiin, tenttiin on enää vajaat kaksi viikkoa. Fiilis on yhtä epätoivoinen kuin pari kuukautta ennen pääsykoetta, kun tuntui, että punaisia lankoja löytyy, muttei ole vielä ehtinyt yhdistellä niitä mitenkään. Ihan samalla tavalla nyt tuntuu, ettei minulla ole tarpeeksi aikaa oppia asioita. Ja vaikka ehtisinkin oppia kaiken riittävän hyvin (eli läpipääsyn verran), se ei minulle riitä, koska haluaisin oppia ne hyvin.

Anatomian kanssa päällekkäin meillä menee solun rakenne ja toiminta eli SORATO-kurssi. Asiaa tulee jatkuvasti enemmän kuin ehdin tehdä ja olenkin lahjakkaasti jäljessä kaikkia aikatauluja. Tämän kurssin suhteen toivon vain, että tentti olisi inhimillinen. Muut kurssit kulkevat siinä sivussa, käyn luennoilla ja yritän sitä kautta pysyä kärryillä.

Keskittymiskykynikin on kadonnut jonnekin. Aloitan tomerana opiskelun ja kohta huomaankin selailevani kaiken maailman sivustoja, joilla ei ole mitään tekemistä opiskeltavan aiheen kanssa. En ole vielä saanut kunnolla otetta tästä opiskelusta, vaikka syytä olisi jo. Sen olen sentään todennut, että kotona on turha edes yrittää saada opiskeltua varsinkaan mitään uutta asiaa. Usein jäänkin luentojen tai harkkojen jälkeen vielä opiskelemaan, varsinkin jos päivä on luentojen osalta lyhyt. Kotona sitten kertailen mielenkiintoisin menetelmin, joista lisää ehkä joskus myöhemmin :D


lääkiksessä, opiskeluahdistus


Pääsykokeeseen lukiessa sitä jotenkin ajatteli, että kunhan sisään pääsee, kaikki on sen jälkeen helpompaa. Kyllä voi ihminen olla väärässä! Sisäänpääsystähän se opiskelu vasta alkaakin, hyvässä ja pahassa. Ainakin omalla kohdallani hyppäys lukioasioista yliopistotasolle on ollut iso. Välillä tunnenkin itseni niin kertakaikkisen tumpeloksi, etten enää edes ymmärrä, miten ihmeessä olen läpäissyt pääsykokeen...

Kiitos, kun sain avautua (vaikken lupaa kysynytkään!). Ehkä se tästä. Eipä ainakaan tarvitse miettiä, miten käytän tämän(kin) viikonlopun - anatomiaa kerraten, totta kai!

19.10.2016

Sata lasissa

Jos elämänasenteeni pitäisi kuvata kahdella sanalla, ne olisivat otsikon sanat. Tosin omalla kohdallani sata lasissa meneminen ei tarkoita hurjaa menoa vaan ennemmin sitä, että haluaisin omistautua kaikelle sataprosenttisesti. Mikä tietenkään ei ole mahdollista.

Olen melkoisen kunnianhimoinen yksilö. En ajatellut olevani sellainen, mutta vähitellen on pitänyt uskaltaa katsoa peiliin ja todeta, millainen tapaus siellä onkaan. Haluaisin olla parempi äiti ja vaimo, perheelle omistautunut, lämmin, rakastava ja kärsivällinen. Olisi kivaa olla sisustuksesta ja lasten vaatetuksesta kiinnostunut trenditietoinen esteetikko. Esteetikko kyllä olen, trenditietoinen en yhtään.




Haluan menestyä opinnoissani. En sen vuoksi, että pitäisi todistella jotain toisille tai itselleen, vaan siksi, että tulen tarvitsemaan opiskelemiani asioita tulevaisuudessa. Tosin yhden tutkinnon opiskelleena tiedän sen surullisen tosiasian, ettei kaikkea oppimaansa voi millään muistaa. Koska aikani ja energiani ei myöskään riitä kaiken (tai minkään) täydelliseen oppimiseen, on pakko priorisoida. Anatomia taitaa tällä hetkellä olla aiheista se, johon panostan eniten.

Haluaisin osata monia eri taitoja. Olen musikaalinen ja taiteellinenkin, mutta olisi kivaa olla oikeasti hyvä, siis todella hyvä. Olisi huippua osata puhua sujuvasti vieraita kieliä ja laittaa mahtavia gourmet-aterioita ja tehdä kaikkia upeita DIY-projekteja. Kaikenlaisessa näpertelyssäkin halua(isi)n edistyä jatkuvasti, koska ikäväähän se on, jos taidoissa ei näy minkäänlaista parannusta ajan myötä.

Ja nyt tämä blogini. Tätäkin haluaisin tehdä ihan täysillä, mutta kun aika on rajallista ja tärkeämpääkin puuhaa on. Yritän pitää huolta siitä, että tekstini olisivat hyvää suomen kieltä ja kohtuullisen kiinnostaviakin. En tiedä, huomaatteko, mutta aina välillä jokin pieni yksityiskohta blogissani muuttuu. Uusin kiinnostuksen kohteeni onkin koodaus, jota opettelen aina hetken silloin toisen tällöin... Vielä joskus tämä blogikin näyttää juuri sellaiselta kuin haluan! Siihen asti opettelen sietämään epätäydellisyyttä :D




Olen välillä miettinyt, mistä ihmeestä tämä kunnianhimoni kumpuaa. Olen todennut, että se liittyy eteenpäin pyrkivään luonteeseeni, haluun kehittyä jatkuvasti joka suhteessa. Joku sisäinen voima minussa ajaa minua aina vain eteenpäin, en osaa sitä paremmin selittää. Ei ole aina helppoa, kun jonkun asian suhteen tekisi mieli jo luovuttaa, mutta silkkaa jääräpäisyyttään sitä jatkaa vielä vähän.

Pistän itseni todella lujille toisinaan - ja välillä kärsin siitä myös -, mutta tuskinpa ilman sitä piirrettä olisin lääkikseenkään päätynyt. Koska minussa kerran sellaista paloa on, turha kai sitä on jättää hyödyntämättä! Itselläni haasteena on se, että itseni haastaminen lipsahtaa turhan helposti perfektionismin puolelle. Ehkä vielä joskus löydän tämänkin asian suhteen tasapainon!

16.10.2016

Matkani lääkikseen 2

Jatkoa osaan 1! (Anteeksi jo etukäteen, yritin kyllä tiivistää, mutta en näköjään ole kovin hyvä siinä :D Mahdollisesta itsestäänselvyyksien/jo kerrottujen juttujen toistelusta myös pahoittelut!) Kun nyt matkasta kerran puhutaan, laitoin postauksen kuvitukseksi muutaman kuvan viimevuotiselta Euroopan-roadtripiltämme. Matkakuume uhkaa nostaa päätään aina, kun matkakuvia selailee!

7/2015
Pääsykoetulosten tultua vaivuin hetkeksi syvälle epätoivon suohon ja ajattelin, että ei sitten, en hae enää. Tulokset ottivat kieltämättä todella koville, mutta kenenpä kohdalla ei. Mietin ihan vakavissani sitä, että kerran eivät rahkeet riittäneet, hautaisin haaveeni ja jatkaisin elämää niin kuin ennenkin. Reilun viikon itsesäälissä ryvettyäni huomasin selailevani Älyvuodon kaupankäyntipalstaa, ja vaikken ollut vielä tehnyt päätöstä uudelleen hakemisesta, ostin sitä kautta elämäni ensimmäiset ja ainoat materiaalit pääsykoelukemista varten. Vähitellen mieli alkoi kirkastua ja ajatukset kääntyä positiivisen puolelle. Tajusin, että eihän viime hakukerta hukkaan mennyt, sehän toimii loistavana pohjana tälle hakukerralle. Ymmärsin myös sen, että koska olin niin lyhyessä ajassa saanut jo jonkinlaisen käsityksen kaikista asioista, pidemmässä ajassa voisin melko todennäköisesti saavuttaa riittävän osaamisen.

Heinäkuun keskivaiheilla tein päätöksen siitä, että haen vielä ainakin kerran. Eihän näin helposti voi luovuttaa! Sisimmässäni tiesin myös, etten saisi rauhaa, ennen kuin olisin tehnyt kaikkeni lääkikseen pääsyn eteen. Kävimme puolison kanssa läpi sen, mitä hakuprosessini häneltä ja koko perheeltä vaatii ja sovimme periaatteista, joista kumpikin pitää kiinni. Uusista oppimateriaaleistani innostuneena aloitin kemian ja fysiikan opiskelun jo heinäkuun puolivälissä (tämän tarkastin kalenteristani: tähän päivään asti luulin, että aloitin "vasta" elokuussa!). Edellisen hakukerran kokemusten perusteella tiesin, että perhe-elämä-kolmivuorotyö-pääsykoelukeminen -kombo vie tehokkaasti voimat, joten siksikin yritin aloittaa ajoissa.


lääkikseen, itsenäisesti, opiskelemalla

Ruotsi: Näkymä Kolmårdenin eläinpuiston Safari-köysiradalta.


8 - 11/2015
Vietimme elokuussa parin viikon kesäloman koko perheellä reissaten ja rentoutuen. Käytin loman ikävien ajatusten ja tunteiden nollaamiseen ja yritin ladata itseni täyteen rentoutta ja positiivista energiaa. Kesäloma oli viimeinen pidempi lomajakso, jonka pidin ennen seuraavaa pääsykoetta. Lomalta palattuamme puhkuin energiaa ja jatkoin opiskelua hyvällä fiiliksellä. Jo loman aikana ilmennyt raskausajan vaivani paheni raskasta fyysistä työtä tehdessä niin pahaksi, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä sairauslomalle. Olin olettanut, että tälläkin kerralla olisin sen verran hyvässä kunnossa, että pystyisin jatkamaan töissä äitiysloman alkuun saakka, mutta toisin kävi.

Niinpä jäin kotiin, ja opiskelulle tuli yhtäkkiä paljonkin lisää aikaa. Vaivani paheni tasaista tahtia - ensin väliin jäivät pidemmät kävelyt, myöhemmin portaiden kulkeminen (asuimme kahdessa kerroksessa) teki niin kipeää että vältin sitä viimeiseen asti ja lopulta kykenin vaivalloisesti liikkumaan enää kyynärsauvojen kanssa. Tämä ajanjakso oli henkisesti todella raskasta aikaa ja lopulta laskin päiviä vauvan syntymään, jonka myötä kivut todennäköisesti helpottaisivat. Opiskelu piti minut järjissäni neljän seinän sisällä ja antoi kivun täyttämiin päiviin jotain merkitystä. Takerruin fysiikan lakeihin, biologian yksityiskohtiin ja kemian sääntöihin; niissä sentään oli jotain järkeä. Muistan, kun opiskelin kondensaattorin toimintaa eräänä tosi kipeänä päivänä. Olin tukenut itseni sängylle hyvään asentoon varmaan kymmenellä tyynyllä ja mieltä lämmitti, kun puoliso toi pyytämättä kupillisen teetä :)

12/2015 - 1/2016
Joulukuun alussa kuopuksemme näki päivänvalon ja vaikka hän syntyikin reilusti ennen laskettua aikaa, olin odottanut hänen syntymäänsä jo viikkokausia. Kalenterini mukaan aloitin opiskeluni uudelleen, kun vauva oli 4 päivän ikäinen. Tässä vaiheessa olin käynyt läpi kaikki 18 kurssia ja aloittelin fysiikan kertaamista. Joululomaa maltoin viettää kokonaiset kuusi päivää, ja nekin vain sen vuoksi, ettei minulla ollut kirjoja mukana joulunviettopaikassamme. Uuden vuoden lähestyessä tunsin pientä jännitystä, enkä voinut olla miettimättä, millainen vuodesta 2016 tuleekaan.

Tammikuun alussa tein ensimmäistä kertaa vanhan pääsykokeen, Galenos-ajan kokeen vuodelta 2005. Eihän se hyvin mennyt. Iloisin mielin kuitenkin jatkoin uuteen vuoteen ja korkkasin heinäkuussa ostamani Valmennuskeskuksen materiaalit. Aloitin niin perusjutuista kuin olla ja saattaa, nimittäin kertaamalla pääsykokeessa tarvittavia matemaattisia taitoja. Logaritmit olivat unohtuneet matkan varrella ihan täysin, sieventämisestä puhumattakaan! Tammikuun lopussa tein taas Galenos-ajan pääsykokeen ja jatkoin samalla tahdilla aina pääsykokeeseen asti.


itse, opiskelemalla, lääkikseen, ilman valmennuskurssia

Tanska: Legolandin uskomattomia legorakennelmia. On mahtanut olla työ!


2 - 4/2016
Helmikuussa pitenevät päivät ja vauvelin päivärytmin kehittyminen toivat ehdottomasti lisää virtaa myös opiskeluun. Etenin "hitaasti ja varmasti", kuten oppimispäiväkirjassani lukee. Maaliskuussa itsetuntoni kohosi, kun laskin itselleni hankalia laskuja uudelleen ja tajusinkin niitä aivan eri tavalla. Silloin ehkä ensimmäistä kertaa tuntui, että tästähän saattaa jopa tulla jotakin. 14.3. oppimispäiväkirjassani lukee tilannepäivityksen lopuksi: "MUTTA pystyn tähän, se on aivan selvä juttu!!!", joten jos tuosta voi jotain päätellä, olin melko positiivisin mielin. Maaliskuussa laitoin hakupaperit Opintopolkuun ja oikeastaan melko pitkäänkin arvoin, haenko toisena vaihtoehtona hoitotieteisiin. Lopulta oli pakko todeta, etten halua minnekään muualle kuin lääkikseen. Niinpä hakulomakkeessani oli tänäkin vuonna vain yksi hakukohde.

Kevättalvella, kun pääsykokeeseen oli reilut kaksi kuukautta aikaa, motivaatiossani tapahtui notkahdus. Kaikki tuntui ihan sekavalta ja vaikka tuntui, että kaikkeni teen, oli sellainen olo, etten opi mitään tai ainakaan riittävän nopeasti. Tätä olotilaa ei tietenkään helpottanut se, että kävin Älyvuodossa lueskelemassa kaikkien hirveän fiksujen hakijoiden selvittelyjä lukutunneista tai -päivistä tai -tahdista, joihin minulla ei ollut kerrassaan mitään mahdollisuuksia päästä. Tästä opiskeluväsymyksestä pääsin yli siten, että ajattelin, että parhaani teen kun en muuhun pysty. Päätin myös, että väkisin en väännä enkä itseäni väsytä, koska jos pää ei ole mukana prosessissa, kaikki nähty vaiva menee hukkaan. Luovuttaminen ei edes käynyt mielessä. Tiesin kuitenkin, että jos en taas löydä positiivista asennetta ja motivaatiota, mahdollisuuteni päästä ovat vielä surkeammat. Vähitellen draivi taas löytyi ja jatkoin reippaasti eteenpäin.

5 - 7/2016
Pääsykoe läheni vääjäämättä ja lopulta pääsykoeahdistus kääntyi odotukseksi ja "ihan sama miten menee kunhan se on ohi"-tunteeseen. Pääsykokeessa oli loistofiilis, sain melko nopeasti tehtyä koko kokeen ja lopun aikaa fiilistelin, jos nyt vaikka sattuisi olemaan viimeinen kerta vastaavassa tilanteessa. Tulosten odottelu oli tänä vuonna äärettömän piinallista. Vakaasta päätöksestäni huolimatta katsoin vastausanalyysin heti seuraavana päivänä ja hengailin Älyvuodossa jännäämässä tuloksia enemmän kuin laki sallii. Jotenkin ne päivät siinä lasten kanssa lomaillessa kuluivat ja lopulta tuli juhannus. Olin melko varma, että Kuopion tulokset tulevat juhannuksen jälkeisenä maanantaina ja ilokseni olin oikeassa. Sitä hetkeä, kun Opintopolusta luin sanat OPISKELUPAIKKA MYÖNNETTY en unohda varmaan koskaan. Sillä hetkellä mielestäni pyyhkiytyi kaikki se vaiva ja ahdistus ja epätoivokin, joita pääsykokeeseen lukiessani koin. Sillä hetkellä jokainen kirjojen ääressä vietetty hetki sai todellisen merkityksen.


lääkikseen, itse, opiskelu

Saksa: Holokaustin muistomerkki Berliinissä. Käsittämättömän vaikuttava teos.

Olipa virkistävää käydä läpi koko polkuni tuoreesta ylioppilaasta sairaanhoitajuuden kautta lääketieteen opiskelijaksi. Kaiken tämän kirjoittaminen ja muistelu palautti taas mieleen sen, miten paljon tätä halusin ja miten hirveästi töitä tämän eteen tein.

Raakaa duunia, keskeneräisyyden, epävarmuuden ja ahdistuksen sietämistä, asioiden priorisointia, ajan (ja oman) riittämättömyyden kanssa tuskailua - sitä oli konkreettinen matkani lääkikseen. Mutta se fiilis, kun saa tietää saavuttaneensa unelmansa, korvaa satakertaisesti kaiken vaivan, mitä on asian eteen nähnyt. Lupaan sen.

PS. Tarkempaa tietoa pääsykoevalmistautumisestani sekä siitä, miten pääsykoe meni, löydät seuraavista postauksista: henkinen valmistautuminen, lukuprosessin suunnittelu, materiaalit ja ajankäyttö, osaamisen arviointi, viimeiset hetket ja pääsykoe!

Lisäsin myös yläreunaan heti blogin nimen alle uuden sivun "Hakuprosessini", jonka alta löydätte kaikki pääsykokeeseen liittyvät postaukset. Mobiiliversiossa yläreunaan ihan oikealle ilmestyy (ainakin omassa puhelimessani) nuoli, josta painamalla voitte valita ko. sivun. Ihan vain ilmoitusluontoisena asiana, jos kaikki teistä eivät tuota pientä uudistusta vielä huomanneet :)

14.10.2016

Matkani lääkikseen 1

Huomasin tässä taannoin, etten ole sen kummemmin eritellyt lääkikseen johtanutta polkuani. Koska kirjoitustyylini on hmm, hieman poukkoileva ja rönsyilevä, ajattelin koota kahteen postaukseen ammatilliseen kehitykseeni sekä totta kai lääkishakuun ja pääsyyn liittyvät etapit. Tässä matkani lääkikseen step by step, olkaapa hyvät :)





Suomenlinnaa kesällä 2014.


5/2009  
Valmistuin ylioppilaaksi. Olin lukioaikana käynyt 5 op:n verran lähihoitajaopintojen kursseja amiksen puolella ja päässyt siellä harjoittelemaan esimerkiksi pistämistä sc. eli ihonalaiskudokseen. Näiden opintojen myötä ymmärsin kiinnostukseni olevan sosiaali- ja terveysalalla. Yhteishaussa hain eri paikkoihin sairaanhoitajaksi sekä yhteen paikkaan kätilöksi. Pääsin ensimmäiseen hakuvaihtoehtooni.

8/2009            
Aloitin sairaanhoitajaopinnot. Parasta oli, kun pääsi suunnilleen kuukauden opintojen jälkeen harjoittelemaan pistämistä. Mieltä lämmittää edelleen kokeneen opettajan kommentti, kun pistin keittosuolaa sc. kaverille: "Sinä olet kyllä pistänyt ennenkin!" Juu, olin, tasan yhden kerran :D Saman vuoden puolella pääsimme myös työpajoihin, joissa harjoiteltiin perushoitotoimenpiteitä. Konkreettiset käytännön harjoitteet pitivät kiinnostusta ja motivaatiota yllä enkä malttanut odottaa, että pääsisin ensimmäiseen harjoitteluuni.

2009- 2013             
Tällä ajanjaksolla sairaanhoitajan identiteettini vahvistui ja tunsin vahvasti olevani omalla alalla. 5-7 viikkoa kestävät harjoittelujaksot olivat rankkoja mutta opettavaisia. Välillä tosin tuntui, että olen ihan vain ilmaista työvoimaa, mutta myös toisenlaisia harjoittelupaikkoja löytyi. Parasta oli kehittyminen kädentaidoissa (manuaalinen verenpaineenmittaus, laskimoverinäytteenotto jne) sekä tietotaidon lisääntyminen. Erityisesti lääkäriluentoja (mm. sisätaudit, kirra, anestesiologia ja tehohoito) muistelen edelleen lämmöllä. Ihmettelen kyllä, miten muka en silloin tajunnut, että oikeasti ne lääkäreille kuuluvat asiat kiinnostavat minua näin paljon!




 
10/2013          
Valmistuin sairaanhoitajaksi toisella äitiyslomallani. Sain AMK:sta sen verran hyvät paperit, että tuutoropettajani suositteli minulle jatko-opintoja hoitotieteen puolelta. Tietyllä tavalla opettaminen on aina kiinnostanut minua, joten tätä asiaa jäin pohtimaan. Suunnilleen näihin aikoihin katsoin v. 2013 lääkiksen pääsykoetta Helsingin yliopiston sivuilta. Jonkin aikaa sitä selailtuani totesin, ettei minulla olisi lääkikseen mitään asiaa. Näin jälkikäteen ajateltuna jossain mielen perukoilla tämä lääkishaave on kummitellut, vaikken sitä todellakaan vielä tässä vaiheessa tiedostanut.

09/2014            
Aloitin työt sairaanhoitajana vakitoimessa. Heti ensimmäiseksi pääsin opettelemaan uutta sähköistä potilastietojärjestelmää. Potilastyö oli mukavaa, antoisaa, raskastakin. Kohtalaisen nopeasti kuitenkin opin talon tavoille ja työarki alkoi rullata hieman helpommin. Tietysti kolmessa vuorossa työskentely on erilaista ja fyysisesti rankempaa kuin perus 8-16, mutta toisaalta nautin suunnattomasti arkivapaista ja työvuorojen vaihtelusta.

11/2014
Tähän mennessä työn ja muunkin elämäni kautta olin jo useaan otteeseen saanut muistutuksia lääkiksestä. Viimeinen niitti sille, että päätin tarttua härkää sarvista oli eräissä juhlissa, joissa keskustelin vastavalmistuneen (lähes omanikäiseni!!!) lääkäripariskunnan kanssa. Jotenkin siitä keskustelusta jäi sellainen fiilis, että minustakin voisi olla tuohon. Automatkalla takaisin kotiin sanoin miehelle, että minä aion hakea lääkikseen ensi keväänä. Hän totesi, että selvä. Taisi epäillä, ettei intoni riittäisi loppuun asti :D



Joulun tienoilla 2014.

 
12/2014
Varasin kirjastosta innoissani kaikki mahdolliset fykebi-kirjat ja aloitin luku-urakan 15.12.2014. Laskin tarkkaan, että pääsykokeeseen on aikaa 22 viikkoa, joten lukutahdin on oltava kurssi/viikko. Aloitin lukemisen kemiasta ja jatkoin vuorotellen kaikkien oppiaineiden kursseja eteenpäin. Intoani ei yhtään vähentänyt se, että tiesin urakan olevan melko mahdoton. Kun 18 kurssista on aikoinaan opiskellut vain 4, ei ole alkuperäisessä osaamistasossa hurraamista. Tietysti sh-opintojen anatomia ja fysiologia sekä mikrobiologia liippaavat melko läheltä.

Lueskelin myös kaiken maailman keskustelupalstoja etsiäkseni rohkaisua ja kannustusta. Runsaasti käyttämiäni hakulauseita olivat tyyliin "itse opiskelemalla lääkikseen", "onko mahdollista päästä lääkikseen *asiat x, y, z*", "lääkikseen ilman valmennuskurssia" ja muita yhtä tasokkaita...

12/2014 - 5/2015
Ei hurjasti muistikuvia tältä ajanjaksolta. Iltavuoropäivinä muksut hitaan aamun jälkeen päiväkotiin, itse takaisin kotiin lukemaan, iltavuoroon töihin, iltakymmeneltä kotiin. Sama aamulla uudestaan. Tai vastaavasti aamulla töihin (herätys klo 5), iltapäivällä lasten haku, illalla lukemista ja laskemista. Viikonloput/vapaapäivät menivät tehokkaasti lukiessa, koska aikaa oli niin vähän.

Tällä aikavälillä sain melkoisen monesti kuulla puolisolta kommentteja siitä, miten kaikki aikani menee lukemiseen. Ja niinhän se menikin. Tietysti lasten kanssa ollessa olin parhaani mukaan läsnä, mutta muuten vapaa-aikani oli olematonta. Pientä apua sain siitä, kun aloitin osittaisen hoitovapaan helmikuun alusta (työaika n. 80%). Sen myötä viikkooni tuli yksi vapaapäivä lisää, jonka käytin lasten kanssa olemiseen ja pääsykoelukuihin. Äidille ja parille kaverille kerroin haustani suunnilleen kuukautta ennen pääsykoetta, muut pidin pimennossa. Oli hieman hankalaa keksiä jatkuvasti syitä, miksi olen niin hirveän kiireinen :)





5-7/2015
Pääsykokeeseen mennessäni tiesin jo, että melkoinen ihme saa tapahtua, jos tällä osaamisella pääsen. Pääsykokeessa oli hyvä fiilis, oli siistiä olla tavoittelemassa omaa unelmaansa :) Pääsykokeen jälkeen en katsonut vastausanalyyseja tai lueskellut muiden fiiliksiä, vaan keskityin toivomaan ihmettä. Sitä ei tietenkään tapahtunut, mutta tulokset yllättivät silti. Saldona 45,25 raakapistettä (Kuopion rajaan matkaa n. 9 pistettä, Helsingin rajaan 18). Tulos oli todella hyvä, jos suhteuttaa lukuaikaan ja aiempaan tasooni, mutta silti olin pettynyt, totta kai. Hirveä panostus ja ihan hukkaan meni, ajattelin minä.

Jottei tästä tulisi kerrassaan maratonpostausta, jatkan toisessa osassa!

11.10.2016

Flunssaa ja (syksy)fiilistelyä

Niin se syysflunssa löysi tiensä tännekin... En ihan totta muista, milloin viimeksi olen ollut sairaana, joten voimien väheneminen totisesti yllätti. Onnea on kuuma tee, sohva ja viltti! Tänään meidän tuutorryhmämme valokuvattiin - ja kuvahan tulee koristamaan lääkisläisten itseopiskelutilaa koko opintojemme ajan. Olisin toki toivonut hieman hehkeämpää olotilaa valokuvaukseen, mutta minkäs teet. Fiilis oli ryhmällämme kuitenkin hyvä ja kuvastakin tuli varmaan ihan riittävän onnistunut :)

Syysiltojeni ilo :)

Viikonloppuna kävimme entisillä kotikonnuilla tarkastamassa, että kaikki on paikoillaan ja kämppä esittelykunnossa. Etukäteen ajattelin, että nostalgisuus vyöryisi päälle ja katuisin katkerasti sitä, että jätimme kaiken taaksemme ja aloitimme alusta. Vaan kuinkas kävi? Sekä minun että mieheni päällimmäisin ajatus pihaan kaartaessamme oli, että meillä ei ole tänne ikävä. Vaikka olemme eläneet koko yhteisen historiamme ajan pääkaupunkiseudulla, oli yllättävää huomata, ettemme loppujen lopuksi olleetkaan sinne niin juurtuneet. Ilahduttavinta oli kuitenkin, kun ajellessamme entisillä kulmilla keskimmäisemme tokaisi takapenkiltä: "Minä haluan takaisin Kuopioon!"




Vaikka lasten kanssa reissaaminen melkoinen voimainponnistus aina onkin, oli siitä tällä kertaa iloakin. Sain nimittäin tuotua ihanan lyhtyni entisestä asunnostamme tänne pimeitä syysiltoja ilahduttamaan! Rakastan syksyä paitsi kirpeiden sumuisten aamujen, myös viileiden pimeiden iltojen vuoksi. Kynttilät ja lyhdyt pääsevät pimeässä oikeuksiinsa ja tuovat lämmintä ja pehmeää valoa. Syksyn ensimmäisiä kynttilöitä sytyttäessä tulee aina mieleen, että ihanaa, kohta on joulukin :) Mutta onneksi siihen on vielä aikaa. Sitä ennen fiilistellään kynttilänvalossa, katsellaan tähtiä ja nautitaan siitä, kun ulkona on kylmä mutta sisällä niin lämmin <3

Lempeää viikon jatkoa teillekin!

8.10.2016

Kuunteluoppilaana

Moneen otteeseen mainitsemani terveyskeskuspäivät ylittivät odotukseni. Harmi vain, että juuri kun ehdin tottua siihen ihanaan pitkään valkoiseen takkiin ja pitkin tk:n käytäviä kulkemiseen, jouduin niistä jo luopumaan! Nämä kaksi päivää terveyskeskuksessa varmistivat sen, että olen toden totta oikealla alalla. Tietysti tässä vaiheessa opintoja sairaanhoitaja minussa herää ennemmin kuin lääkäri, mutta lääkäriyttä kohti olen matkalla. Hauska nähdä, miten asenteeni muuttuu matkan varrella vai muuttuuko mitenkään.


terveyskeskus, harjoittelu, lääkärilehti


Kuten luultavasti suurin osa lukijoista tietää, vaitiolo- ja salassapitovelvollisuus koskee valmistuneiden ammattilaisten lisäksi myös opiskelijoita. Sen kummemmin en siis tule kokemuksiani täällä tai muualla purkamaan. Ihan tavallista terveyskeskuslääkärin työtä seurasin sen kaikkine puolineen. Pieniä toimenpiteitä, vastaanottoa, konsultaatioita ja sen sellaista. Tuli vain hirveä hinku potilastyöhön näiden päivien seurauksena! Ensiavuksi pitänee hankkia sairaanhoitajan keikkoja jostain :)

Opiskelustressin noustua ihan uusiin sfääreihin (anatomia - opinko näitä ikinä?!) terveyskeskuspäivät tulivat juuri sopivaan saumaan katkaisemaan peruspuurtamisen. Samalla ne saivat minut taas muistamaan, miksi lääkikseen ikinä halusinkaan. Kaksi päivää on sen verran lyhyt aika, että päällimmäiseksi jäi fiilis "haluan tätä lisää"! Vastaavanlaiset päivät on odotettavissa taas vuoden päästä, mutta toivottavasti pääsen tässä välissäkin käväisemään vaikkapa sairaalan puolella. Joka tapauksessa yritän pitää terveyskeskuspäivistä saamani motivaation korkealla, jotta jaksan taas jatkaa perusasioiden opiskelua.




Pientä motivaatioboostia opiskeluuni on tuonut myös säännöllisin väliajoin postilaatikosta kolahtava Lääkärilehti. Olette varmaan jo ihan kyllästyneitä näihin minun "ei voi olla totta!"-fiiliksiin, mutta kyllä, myös tämä asia sai sellaisen aikaan. Omalla nimelläni tuleva Lääkärilehti oli taas yksi konkreettinen osoitus siitä, että mikäli se vain on itsestäni kiinni, minusta tulee vielä joskus ihan oikea lääkäri. Mutta siihen on vielä hyvin hyvin pitkä aika. Vielä saa olla pieni ja tyhmä ja tietämätön. Oli todella hienoa päästä seuraamaan ammattilaisen työskentelyä näiden kahden päivän ajan, mutta täytyy sanoa, että tällä hetkellä nautin tästä "vastuuttomuudesta" kyllä ihan täysillä!

6.10.2016

Ihanaa olla "vanha"!

Otsikon ajatus on opintojen alkamisen jälkeen usein pompannut mieleeni. Vanha on lainausmerkeissä, koska nuorihan minä vielä olen. Tässä postauksessa pohdiskelin oman ikäni ja elämäntilanteeni vaikutusta lääkisopiskeluun ja täytyy sanoa, että aika oikeaan osuin :)

Opintojen alettua toden teolla olen havahtunut huomaamaan, että peilaan jatkuvasti lääkisopintoja aiempiin AMK-opintoihini. Pääosin vertailukohtana on ollut oma persoonani ja elämäntaitoni. Aina toisinaan  mielessä välähtää, että onneksi olen tässä nyt enkä seitsemän vuotta sitten. Kun aloitin sairaanhoitajaopintoni, olin vielä niin pikkuinen ja hukassa kuin vain 18-vuotias saattaa.




Paljon on tapahtunut sen jälkeen niin ulkoisessa elämässäni kuin sisäisestikin. Vaikuttipa tämä polkuni miten järjettömältä tahansa, olen yhä enenevässä määrin sitä mieltä, että juuri näin tämän pitikin mennä. Voisin luetella melkoisen monta syytä, miksi minun on parempi olla lääketieteen fuksi nyt kuin 18-19-vuotiaana ylioppilaana. Luonnollisesti nämä syyt koskevat vain itseäni, joten jos tätä sattuu joku nuorempi tuleva kollega lukemaan, pyydän suhtautumaan armollisesti :)

Ajanjakso amk-opintoja, työelämää ja äitiyttä on ensinnäkin opettanut minulle paljon kärsivällisyyttä. Nuorempana olin älytön sählääjä, kaiken piti tapahtua just nyt heti. Olen oppinut odottamaan, hidastamaan, rauhoittumaan. Olen ymmärtänyt, ettei asioita voi pakottaa. Yritän jatkuvasti pitää mielessä, että kaikelle on aikansa eikä joka suuntaan säntäily sovi minulle. Joinain päivinä tämä onnistuu, usein ei, mutta seesteisyyttä kohti olen matkalla ;)

Olen oppinut paljon itsestäni, äitiyden myötä ehkä eniten. Kun on vielä nuori itsekin, vastuu toisesta ihmisestä tuntuu todella suurelta. Rakkaus omaan lapseen yllätti itsenikin, mutta ei äidiksi kasvaminen kivuitta ole sujunut. Äitiyden myötä olen joutunut kohtaamaan omat ikävätkin piirteeni rehellisesti eikä vanhemmuus todellakaan ole joka hetki pelkkää päivänpaistetta. Olen joutunut toteamaan, etten jossakin asiassa olekaan niin hyvä kuin olen kuvitellut olevani. Toisaalta minusta on löytynyt positiivisia puolia, joiden olemassaolosta minulla ei ole ollut aavistustakaan.




Vanhenemisessa on myös se hyvä puoli, että omaan ikään suhteutettuna vaikkapa vuosi ei enää olekaan kovin pitkä aika. Perspektiivi kasvaa. Vuoden ikäiselle yksi vuosi on koko elämä, viisikymppiselle vain 1/50 elämästä. Tietyllä tavalla elämässäni ei ole enää niin hirveä kiire, koska olen jo tajunnut, ettei valmista tule koskaan. Tiedän nykyään myös, ettei ole olemassa yhtä ainutta polkua, jota pitkin elämän "pitäisi mennä". Näitä asioita en vielä 18-vuotiaana osannut ajatella. Nykyään tunnen rajani paremmin, osaan priorisoida enkä ahdistu ihan niin vähästä kuin nuorempana. Ja vaikka perhe tuo haastetta opiskeluarkeen, se myös estää uppoamasta opintoihin liian syvälle.

Kadunko sitä, että lähdin tähän? Yksiselitteinen vastaus: en. Olen äärettömän kiitollinen puolisolleni vankkumattomasta tuesta, rohkeudesta ja uskalluksesta. Niiden avulla sain rohkeutta ryhtyä koko projektiin, ja yhdessä uskalsimme hypätä tuntemattomaan. Tähän asti - no, aikaa ei ole vielä paljoa kulunutkaan - päätöksemme on tuonut mukanaan hurjasti hyvää. Paljosta on luovuttu, mutta vielä enemmän saatu - juuri kuten toivoinkin.

Toivottavasti teillä muillakin vastaavanlaisesta elämäntilanteesta ponnistavilla on hyvät tukijoukot, jotka valavat teihin uskoa ja rohkeutta silloin, kun se itsellä käy vähiin. Mitä tahansa fiiliksiä teillä onkaan, melko varmasti ne ovat tuttuja minullekin. Jos joskus tarvitsette vertaistukea, sähköpostiosoitteeni yläreunasta Yhteydenotto-kohdasta!

4.10.2016

Synttärihumua ja aurinkoinen sunnuntai

Viime viikonloppu kului kivasti juhliessa. Perhe-elämässä yksi lempiasioistani ovat juhlat - ja niitähän monilapsisessa perheessä riittää: syntymäpäivät, ristiäiset, joulut ja niin edelleen. Perheemme kaikkien jäsenten syntymäpäivät ovat välillä elokuu-helmikuu, joten seuraavan puolen vuoden aikana saan järjestää juhlia enemmän kuin tarpeeksi :)

Syyskuussa vuosia täyttäneen neidin toive synttärikakun suhteen oli "kukkia ja perhosia" ja väritoiveena tuli kaikkea mahdollista sinisestä ja punaisesta mustaan. Mustia koristeita en kuitenkaan alkanut väsätä, vaan yritin pitää kakun värimaailman kohtuullisen harmonisena. Tosin elintarvikevärivalikoimaani ei edes kuulu mustaa, joten eipä se olisi onnistunutkaan. Onneksi synttärisankari hyväksyi äidin kompromissit mukisematta.





Näihin juhliin testasin ensimmäistä kertaa Cake Popsien eli kakkutikkarien tekoa. En tiedä, onko kakkupohjan epäonnistuminen vain minun toistuva keittiömokani, mutta jos teitä on muitakin, tässä on hyvä tapa käyttää pohja hyödyksi. Kävin hakemassa vinkkiä Leipoo sukkasillaan -blogista ja lisäsin murustettuun kakkupohjaan vain tuorejuustoa. Tästä seoksesta pyörittelin palloja, joiden annoin jähmettyä jääkaapissa seuraavaan päivään. Kuorrutin tikkarit sulatetulla valkosuklaalla ja päälle ripottelin erivärisiä rakeita. Kuorrutus taitaa olla kakkutikkarien teon hankalin osuus, enkä siinä itsekään täydellisesti onnistunut. Ensimmäiseksi kerraksi lopputulos oli kuitenkin ihan riittävän hyvä. Melkoisen makeita tuli tikkareista, mutta eipähän tarvitse montaa syödä! Olivat kyllä kiva lisä juhlapöytään :)





Sunnuntaina paistoi aurinko - vihdoin! Olen odottanut aurinkoisia päiviä jo viikkokausia, tai siis siltä tuntuu. Vaikka päivällä onkin paistanut aurinko, illat hämärtyvät jo nopeasti enkä ole ehtinyt valokuvaamaan syksyn väriloistoa lähellekään niin paljon kuin olisin halunnut. Sunnuntaina kiertelin lähiympäristössä kuvailemassa sen verran, mitä tällä jalalla kykenin. On se vaan kumma, että kaikkea - kuten kävelykykyä - pitää itsestäänselvyytenä siihen asti, kunnes se ei olekaan enää itsestäänselvää.





Syyskuu vaihtui varkain lokakuuksi. Kuukauden päästä on anatomian tentti, joten nyt tämän naisen on tartuttava itseään niskasta kiinni ja alettava tosissaan opiskelemaan. Pahasti nimittäin näyttää siltä, että vaikka kuvittelen osaavani, totuus on jotain aivan muuta!

1.10.2016

Potilaan roolissa

Pientä kohtalon ivaa havaittavissa, kun aika pian hyvinvointipostauksen jälkeen pääsen kirjoittelemaan sairauskertomusta :D Löin kinttuni oveen tässä päivä pari sitten ja tutkimuksissa selvisi, että isovarpaassa on murtuma. Tällä hetkellä toisessa jalassani on kovapohjainen sandaali, jonka kanssa kävelen seuraavat 3-4 viikkoa. Seisominen ja käveleminen tekee pidemmän päälle kipeää, joten särkylääkettä on kulunut kiitettävästi. Pahemminkin olisi tietysti voinut käydä. Nyt sentään pystyn kävelemään lähes normaalisti enkä tarvitse kyynärsauvoja tai kipsiä. Silti harmittaa, koska tämän systeemin kanssa ei hirveästi jumppailla. Pyöräily sentään onnistuu, joten ehkäpä keskityn nyt siihen ja pehmeämpiin lajeihin.

Potilaana ollessani olen alkanut tarkkailla lääkärien toimintaa entistäkin tarkemmin. Se alkoi jo silloin, kun lääkis oli vasta unelma, mutta kiinnostus on kasvanut entisestään nyt, kun oikeasti olen joskus lääkäri itsekin. Minusta on muutenkin hauskaa tarkkailla ihmisiä. Kiinnitän huomiota siihen, miten lääkäri kohtaa potilaan (eli minut), kuunteleeko hän, tekeekö suoraan omat johtopäätöksensä vai jotain siltä väliltä. Kun mukaan vielä otetaan potilaan eli itseni kokemus siitä, miltä minkäkinlainen kohtaamistapa tuntuu, saa vähän käsitystä siitä, miten itse ehkä haluaisin lääkärinä toimia. Ammattitaito on totta kai lääkärin tärkein ominaisuus, mutta yhteistyö sujuu paremmin, jos potilas luottaa lääkäriin ja kokee tulevansa kuulluksi.




Ehdottomasti positiivisin lääkärikokemukseni on vuoden takaa, jolloin kävin kuopuksen odotusaikana kontrollikäynnillä äitiyspoliklinikalla. Haastatteluun ja ultraukseen osallistui ylilääkäri sekä kolme innokasta kandia. Alkuun myönnän ajatelleeni, etten halua olla opetuspotilas, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että jostainhan kandienkin on oppinsa saatava. Siinä sitten makasin varmaan 45 minuuttia tutkimuspöydällä, kun sikiötä ultrattiin, kun tavallisesti samanlaisella käynnillä ultraus on kestänyt vain muutaman minuutin.

Seurasin kuvaa ja ylilääkärin selostusta vähintään yhtä kiinnostuneena kuin ne kanditkin. Ainakin toistaiseksi mielestäni on käsittämätöntä, miten ammattilainen erottaa ultraäänikuvasta kaikenlaista siinä missä itse näkee vain mustaa ja harmaata. Kandit olivat todella ystävällisiä ja aivan selvästi potilas-lääkärisuhteesta opiskelleet :) Viimeistään se käynti sai minut päättämään, että teen kaikkeni päästäkseni lääkikseen. Enpä tosin olisi silloin uskonut, että vuoden päästä olisin lääkisopiskelija.




Yhtä absurdilta sama asia varmaan tuntuu teistä, jotka luette tai suunnittelette aloittavanne lukemisen pääsykokeeseen. Vuoden päästä te voitte olla tässä! Kun käytätte resurssinne hyvin, pidätte motivaatiota yllä ja hyvinvoinnista huolta, pidän sitä jopa melko todennäköisenä :)

Potilaan roolissa on ihan hyväkin välillä käydä, mutta mieluummin kyllä olisin siellä pöydän toisella puolella. Mielenkiinnolla muuten odotan, mitä tulee terveyskeskuspäivistä tällä jalalla... Ensi torstaina se nähdään!