28.6.2017

Jos elämäni olisi mennyt toisin

Aina välillä tulee niitä hetkiä, kun katsoo jotain toista ihmistä ja ajattelee, että tuo voisin olla minä. Joskus se tunne on helpottava, toisinaan kateus pistää kipeästi. Viimeisin tällainen kokemus on nyt työelämästä. Siellä on niitä omanikäisiäni, vuosia sairaanhoitajina työskennelleitä ammattilaisia, joihin verrattuna olen sairaanhoitajana aivan aloittelija. Vaikka itse aktiivisesti pyrin elämässäni toisaalle, silti sen toisen vaihtoehdon näkeminen havahduttaa. Minä voisin olla tuossa.

Tämän vaihtoehtoisen elämänhän voi ulottaa ihan kaikkeen. Entä jos en olisi koskaan lähtenyt kotipaikkakunnalta? Olisiko minulla enemmän läheisiä ihmissuhteita? Entä jos en olisikaan vielä äiti? Tai vaimo? Jos olisinkin tyytyväisenä jatkanut hoitotyössä? Tai olisin jo valmis lääkäri? Ehkä rakentaisimme omaa kotia? Ehkä sitä, ehkä tätä. Kukapa näistä tietää.




Minä olen niin ahne elämälle, että haluaisin kaiken. Haluaisin yhtä aikaa olla pullantuoksuinen kotiäiti ja työssään jatkuvasti eteenpäin pyrkivä ammattilainen. Haluaisin olla kokenut ja ammattitaitoinen sairaanhoitaja ja siitä huolimatta jo valmistunut lääkäriksi, kuten monet ikäiseni. Haluaisin yhtä aikaa asua huolettomasti vuokralla ja omistaa unelmieni kodin. Samanaikaisesti olisi kiva olla kunnon downshiftaaja ja silti tavoitteellinen elämässään. Ristiriitaista, eikö?

Mutta kun riisuu noista glitteröidyistä unelmakuvista kaiken ylimääräisen, en vaihtaisi tätä elämääni mihinkään. En silti olisi valmis luopumaan juuri tästä elämäni polusta. Ehkä ammatinvalintani on mutkainen ja elämässäni ollut valon lisäksi välillä varjoista, mutta juuri ne kokemukset ovat tehneet minusta minut. Ainahan se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Aina näyttää, että muilla on jotenkin paremmin. Aina jää jostain paitsi. Niin haikeaa kuin se onkin, ihminen ei koskaan voi saada kaikkea - ainakaan kerralla. Tähän myös liittyy olennaisesti se, ettei muidenkaan ihmisten elämä ole välttämättä sitä, miltä näyttää. Älä kadehdi ihmisten iloja, jos et tunne hänen surujaan, sanotaan.




Näitä fiiliksiä kuvaa mielestäni hyvin Maaria Leinosen runo:

Nyt vasta tajuan,
kuinka mieletöntä,
jos kaikki toiveeni
                unelmani
olisivat toteutuneet.
Lapsuudesta
nuoruudesta alkaen.
Jos olisin saanut sen pojan.
Tai sen toisen.
Sen ammatin. Sen työn.
Jos olisin päässyt pakoon
mitä pakenin.

Ehkä olisin sittenkin
                    sitenkin
selvinnyt.

Mutta ihan toinen elämä.
Ihan eri ihminen.




Noista ajoittaisista haavekuvistani huolimatta tunnen, että kaikki on tässä. Aavistan kyllä, etten olisi tämän onnellisempi missään muualla. Jokaisella raskaallakin vaiheella on ollut oma merkityksensä, levottomuudella ja kivullakin viestinsä kerrottavana. Tuskin missään muualla olisi sen helpompaa. Yksi lempisitaateistani kuuluukin: "Joka paikassa on vaikeeta." (S.E.Hinton: Me kolme ja jengi)

Joten: nyt olen tässä, ja olen onnellinen - en koko aikaa, mutta nyt. Meillä jokaisella on vain tämä yksi hetki, mutta onneksi siitä on lupa tehdä mahdollisimman hyvä.

Onnellista hetkeä sinulle!


Käykö sinulla koskaan mielessä, missä muualla voisit olla nyt? Vaihtaisitko toiseen elämäntilanteeseen, jos voisit? :)

27.6.2017

Vuorotyön valot ja varjot

Tasan vuosi sitten oli yksi elämäni upeimmista ja uskomattomimmista päivistä. Suunnilleen tähän aikaan avasin kädet täristen Opintopolun, ja siellä se luki: Opiskelupaikka myönnetty! Sen jälkeistä fiilistä en toivottavasti unohda koskaan. Sitä hetkeä olen muistellut, kun opiskelu on tökkinyt ja arki tuntunut raskaalta. Nyt kesälomalla olen saanut palata aiempaan ammattiini sairaanhoitajaksi ja mihinpä muuhunkaan kuin vuorotyöhön.

Mitä se vuorotyö sitten tarkoittaa? Esimerkiksi tätä: Töitä jouluna ja juhannuksena, iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Olet usein töissä silloin, kun muut ovat vapaalla, ja vapaalla silloin, kun muut ovat töissä. Ja juuri, kun olet saanut käännettyä rytmisi päälaelleen yövuoroja varten, alkavatkin vapaat ja seuraa ankara yritys päästä takaisin tavalliseen rytmiisi. Kuulostaako kadehdittavalta? 

Nimittäin aina välillä tulee vastaan kommentteja, joissa ihmetellään, mitä sairaanhoitajat oikein valittavat. Hehän saavat palkkaa jopa 3000 e kuussa! Näissä kommenteissa vain sujuvasti unohdetaan se, että sairaanhoitajan peruspalkka ainakin julkisella puolella on paljon pienempi, n. 2200-2400 euroa/kk. Loput tuosta huimasta palkasta ovat vuorolisiä eli korvauksia siitä, että joutuu olemaan töissä muulloin kuin virka-aikaan. Vuorolisien määrä riippuu tietysti tehdyistä työvuoroista. Jos tekee aamupainotteista arkityötä, ei lisiä juuri tipu. Lienee sanomattakin selvää, että mielestäni sairaanhoitajat ansaitsisivat työn vaativuuden ja vastuun vuoksi nykyistä suuremman peruspalkan. Sama koskee muitakin hoitajia.




Vuorotyön varjoja ovat siis ennalta-arvaamattomuus, epäsäännöllisyys ja tuo, että aina on pyhiä ja loma-aikoja, jolloin itse on töissä. Välillä viikossa on neljä työpäivää, välillä kuusi. Vapaita saattaa olla yksi tai vaikka neljä. Yhtään joulua en ole toistaiseksi töissä viettänyt, mutta juhannuksia nyt viisi eli jokaisen juhannuksen, jonka olen töissä ollut. Välillä se harmittaa, välillä ei. Pahimmalta viikonlopputyöt ja vuorotyö tuntuivat silloin, kun sekä puolisoni että minä kävimme töissä. Lapset saivat olla suurimman osan viikosta jomman kumman vanhemman kanssa kotona, mutta me puolisot näimme toisiamme välillä tosi harvoin. Viikonlopputyöt aiheuttavat toisinaan harmaita hiuksia, kun on aivan mahdotonta esimerkiksi päästä kaikkiin juhliin, joihin kutsu tulee. Kolmen viikon listassa kun on keskimäärin vain yksi vapaa viikonloppu.

Mutta löytyy vuorotyöstä paljon hyvääkin. Itse oikeastaan pidän siitä, että päivät ovat vaihtelevia. Jos olisin töissä joka arkipäivä aamuvuorossa, minulta jäisi näkemättä arkiaamut lasten kanssa. Iltavuoropäivinä voi nukkua vähän pidempään ja viettää rauhallista aamuhetkeä koko perheen kesken. Kun kävimme molemmat töissä, mieheni ja minä, minun iltavuoropäiväni olivat myös lapsille rennompia aamuja. Tavallisesti heidät vietiin hoitoon jo klo 6.30, jotta me vanhemmat ehdimme töihin seitsemäksi. Iltavuoropäivinäni vein lapset hoitoon aikaisintaan kahdeksaksi, jolloin he saivat pidemmät yöunet.




Yövuorot ovat oma juttunsa. Usein yövuorot ovat "kevyempiä" kuin päivävuorot. Yöllä hoidetaan vain välttämätön, mutta tietenkin päivystysosastolla voi tulla päivystyksen kautta potilasta toisensa perästä. Yövuorot ovat ainakin allekirjoittaneelle raskaita, mutta toisaalta niissäkin on ihan oma fiiliksensä. Viikonlopputöissä, kuten yövuoroissakin, on oma tunnelmansa. Usein on rauhallisempaa, muttei tietenkään aina. Esimerkiksi juhannuspäivänä minulla henkilökohtaisesti oli kuluneen neliviikkoisen kiireisin työpäivä. Viikonloppuisin hoidetaan ihan samat asiat kuin arkisinkin: lääkäri kiertää ja potilaat hoidetaan samoin kuin muutenkin.

Parhaina vapaapäivinä olen jostain syystä aina pitänyt arkivapaita. On vaan jotenkin niin siistiä olla vapaalla, kun "kaikki muut" puurtavat töissä. Ei tule sunnuntaiahdistustakaan, kun viikonpäivillä ei ole niin suurta väliä. No joo, toki arkivapaat tarkoittavat aina viikonlopputöitä, mutta sekään ei himmennä iloani. Monesti on käynyt viikonlopputöissä ollessani niin, että itselläni on puolet työpäivästä takana, kun mies vasta lasten kanssa heräilee... Tätä nykyä lapset heräävät poikkeuksetta ennen kahdeksaa, mutta joskus tuokin oli mahdollista.




Kaiken kaikkiaan 3-vuorotyö on kaksipiippuinen juttu. Toisille se sopii, toisille ei. Osa tykkää vaihtuvista vuoroista, toiset eivät voi sietää niitä. Näin unettomuuteen taipuvaisena jatkuva rytmin vaihtelu ei ole hyväksi. Onneksi sairaanhoitajillekin löytyy monenlaisia työpaikkoja päivätyöstä 3-vuorotyöhön, joten jokainen voi pyrkiä mieleiseensä työpaikkaan ja -aikaan. Itse odottelen jo  hienoisella kauhulla tulevaa lääkärin uraa ja tulevaisuudessa häämöttäviä päivystysvuoroja!

25.6.2017

Juhannus yksin

Kolmas töiden vuoksi yksin viettämäni juhannus on nyt takana. Niistä kolmesta kerrasta tämä on ollut paras. Totta kai olisin mieluummin viettänyt juhannusta oman perheeni ja lähisuvun kanssa, mutta minkäpä olosuhteille mahtaa. Mies arpoi aikansa, jaksaako lähteä koko katraan kanssa pitkän matkan päähän, mutta niin vain vei mökkijuhannus voiton. Enkä ihmettele yhtään!




Kun mies pakkasi tavarat ja lapset autoon juhannusaattoaamuna ja kolautti oven kiinni perässään, arvatkaa, mitä minä tein. Aloin siivota, totta kai! Pitäähän se nyt saada siisti koti juhannukseksi ja niin päin pois. Eipä kulunut kuin muutama hetki ja alkoi ottaa päähän. Päätin, että supersiistiä kotia tärkeämpi on hyvä mieli, joten juhannuksen suursiivous jäi tällä kertaa tekemättä. Siirsin sentään kauniin keltaiset kukat lastenhuonetta piristämään.




Ilta vierähti töissä. Kotimatkalla pysähdyin poimimaan kukkia niin kuin kunnon juhannusneidon kuuluu. Enää en poiminut seitsemää kukkaa yöksi tyynyn alle niin kuin aikoinaan. Siinä sivussa pyörä kaatui ja lukko jäi polulle, minkä tietysti huomasin vasta siinä vaiheessa, kun pyörä olisi kotipihassa pitänyt saada lukkoon. Sain iltakävelyn kaupan päälle, kun lähdin kukkien kanssa lukkoa etsimään. Löytyi sentään.





Yö jäi lyhyeksi, kun pitihän se nyt vähän valvoa juhannusaattona. Oli niin kaunis ilta ja auringonlasku! Muutama hetki kului taiteellisempien otosten parissa, josta esimerkki alla. Mm. näistä syistä en todellakaan ollut Juhannuspäivän aamuna skarpeimmillani. Olin tyytyväisenä lähdössä osastolle vaatteidenvaihdon jälkeen, kunnes tajusin vilkaista alas. Työpaidan ja -kenkien välillä eivät suinkaan olleet työhousut, vaan omani. Onneksi en ehtinyt osastolle asti, olisin varmaan herättänyt hilpeyttä!




Eilen vietin rankan työpäivän jälkeen ihanan rauhallista koti-iltaa. Söin hyvin, lueskelin ja otin rennosti. Hiljaistahan täällä asunnossa on, vähän liiankin hiljaista. Naapureiden äänet kuuluvat todella paljon selvemmin, kun kotimme perusmelu uupuu. Kyllä sitä parin päivän hiljaisuuden jälkeen alkaa jo kaivata niitä pienten jalkojen tassutuksia ja "äitiii"-huutoja, loputtomista juttutulvista (nukkumaanmenoajan jälkeen: "Äiti, minulla olisi vielä yksi asia...") puhumattakaan.

On aiheellista aika ajoin todeta, että tulee edelleen juttuun itsensä kanssa ja pärjää yksinkin. Perhearjessa tuntuu toisinaan, että on hukannut itsensä ja alkanut elää muiden kautta. Siksi välillä tulee tarve palauttaa mieleen, kuka minä olenkaan. Juuri siihen tämä juhannus yksin oli tosi hyvä. Silti toivon, että ensi juhannuksen saan viettää perheeni kanssa. Viidessä vuodessa kolme yksin vietettyä juhannusta on minulle vähän liikaa. Onneksi juhannuksen täytteenä on sentään olleet työt, joiden jälkeen ei jää liikaa energiaa... Jospas tänä iltana saisin raahattua luuni lenkille, kun on sentään vapaat edessä!





Leppoisaa sunnuntaita ja tsemppiä alkavaan viikkoon! Aika jännää nähdä, milloin tuloksia alkaa tipahdella. Peukut ovat edelleen pystyssä ihan jokaiselle opiskelupaikkaa hakeneelle ja tuloksia jännäävälle :)

23.6.2017

Mökkiterapiaa

Rentoutumista ja raatamista sopivassa suhteessa, kirjoitti mieheni muistoksi mökkikirjaan. Hänelle, kuten minullekin mökkeilyyn kuuluu olennaisesti työnteko. Silloin harvoin, kun kaupungista pääsee mökille, tekee mielikin tarttua hommiin. No, totta oli, että välillä toivoin hänen jo heittävän hanskat naulaan, mutta milläpä toista estää. Itse lähinnä rentouduin tuolla reissulla pieniä askareita lukuun ottamatta. Tietenkin seuranani oli kolme pientä, jotka halusivat osallistua niin puiden kantamiseen kuin kokkaamiseenkin :) Varsinkin kuopus halusi jatkuvasti olla siellä missä minäkin.





Kun oma arki on fyysisiltä puitteiltaan näin kevyttä, mökillä osaa ottaa ilon irti niistä pienistä arjen askareista. Puiden kantaminen, takan lämmittäminen ja käsin tiskaaminen ovat esimerkkejä asioista, joita ei kotioloissa tarvitse tehdä. Tuntuu hyvältä keskittyä tuollaiseen yksinkertaiseen puuhaan. Käsillä tekemisen kautta tämän hetken saavuttaa jotenkin paremmin. Silloin pysähtyminen on minulle helpompaa.





Saunaa sytyttäessäni tuli taas vastaan parit vanhat muistiinpanoni. Niitä näköjään riittää edelleen!


Osa siitä pysähtymisestä johtunee pelkästään ympäristöstä. Kaupungin äänet puuttuvat lähes kokonaan. Päivällä voi kuunnella järven liplatusta ja tikanpoikasten jatkuvaa piipitystä ja iltaisin tajuaa, että hiljaisuus ei olekaan hiljaista. Sellaiseen tyyneen olemiseen pääsen kaupunkioloissa vain harvoin. En sano, että mitenkään erityisesti kärsin kaupungissa asumisesta, mutta aina mökillä käytyäni sen kontrastin vain huomaa niin selvästi. Välillä ihan kotonakin tulee pakottava tarve päästä metsään, jota onneksi löytyy ihan tästä lähiympäristöstäkin.

Vaikka matkalle lähtö tuntuukin rasittavalta pakkaamisineen ja valmistautumisineen, silti olen aina iloinen siitä, että tuli lähdettyä. Vapaistani sain kyllä kaiken irti, unohdin työt ja keskityin rentoon olemiseen perheen kanssa. Oli ihanaa, kun lapset saivat juoksennella vapaasti. Vähemmän ihanaa oli se, että yhdelle lapsista tuli ensimmäinen punkki. No, nyt odotellaan, ilmaantuuko jälkioireita.




Takkutukat saunan jälkeen!


Ai niin, heitin tosiaan talviturkinkin. Hyi olkoon, kun oli kylmää vettä! Isommat lapset sen sijaan halusivat joka päivä pulikoimaan. Pieninkin pääsi kokeilemaan uimista, mutta ei sanottavasti nauttinut siitä alaspäin kääntyvistä suupielistä päätellen... Mutta tuli taas useaankin otteeseen mietittyä, että onneksi emme asu järven rannalla. Sehän olisi jatkuvaa vahtimista, etteivät lapset lähde yksinään rantaan (vaikka onkin teroitettu, ettei sinne mennä!) ja heti rintaan hiipivää huolta, kun lapsi ei saman tien vastaa huuteluun. Kuten sanonta kuuluu, pitäisi olla silmät selässäkin. Siltä osin olen aivan tyytyväinen tähän kerrostaloasuntoon ja pihattomuuteen!

Ihanaa käydä välillä mökilla, mutta yhtä ihanaa oli palata takaisin kotiin. Tällä mökkiterapia-annoksella jaksaa taas hetken aikaa. Mies tosin livistää lasten kanssa takaisin mökille juhannukseksi, ei näköjään sopeutunut takaisin kaupunkiin :)


Hyvää juhannusta mökkeileville ja kaikille muillekin!

22.6.2017

Jännitys tiivistyy

Ei enää kauaa tulosten odottelua jäljellä! Ketä jännittää?! Niin naurettavaa kuin se onkin, minä odotan tuloksia lähes yhtä jännittyneenä kuin vuosi sitten. En pysty seuraamaan mitään tulostenodotteluketjuja tai muita, koska jännitys näkyy nousevan ihan ilman syytäkin. Aivan kummallista. Suuri osa jännäyksestäni johtunee siitä, että toivon niin kovasti menestystä niin omille läheisilleni kuin blogin lukijoillekin!




Kuopioon hakeneiden vuoksi toivon, että Kuopio yllättää tulosten aikaisuudella tänäkin vuonna. Tai vielä parempi: toivottavasti kaikki muutkin kaupungit ottavat Kuopiosta mallia ;) Postauksen aurinkoinen kuva muuten muistuttaa, että aurinko paistaa risukasaankin! Pitäkäähän loppuun saakka lippu korkealla ja fiilis hyvänä. Kokemuksesta tosin tiedän, miten vaikeaa se on. Viime vuonna taisin kiipiä seinille viimeisinä päivinä - ja etenkin öinä - ennen tuloksia...


Kohtahan onkin jo juhannus. Rentoutukaa ja nauttikaa sen minkä pystytte :) Tsempit viimeisiin odottelupäiviin!